Louhi Pohjolan emäntä
Pohjan Akka, Pohjolan emäntä
Sariolan tumma tuli
matriarkka mahtava
valtakuntansa valtias
kansansa käskyttäjä
Komea on ruodiltansa
ylväs on ryhdiltänsä
katse kaiken tietävä
syvälle sukeltava
kasvon piirteet terävät
lujan tahdon takomat
Vaik on kova kuoreltansa
emo on ehyt tyttärillensä
miehellensä kelpo vaimo
vieraille hyvä emäntä
Tulee kylään sulhoja sulavia
harvahammasta haivenleukaa
katsoo kauniita tyttäriä
vaimoiksi houkuttaapi
Louhi tarkka tyttäristään
ei vävyksi leuanlouskuttajaa
ei tyhjätaskua typerystä
ei kädetöntä kömpelystä
ei vajaaälyisen väkivaltaa
Haastaa miehet mielen mittelöön
vaurauden vakuutteluun
taitojensa kilvoitteluun
”Tuokaa minulle kirjokansi kimaltava
hopeaisilla heloilla
kultaisilla käämeillä
viisauden vihnoilla
luottamuksen liinoilla
mammonaa myllyävä
elämän iloa
vaurautta ja vakautta
suoltava sampo”
Yksi on taitaja miesten joukossa
seppä salaman kesyttäjä
taitava taivainen takoja
Takoo viikon takoo toisen
takoo taivaiden tulella
syntyy sampo suurenmoinen
kirjokansi kimaltava
hopeaisilla heloilla
kultaisilla käämeillä
viisaudella viritettty
luottamuksella liitetty
vauraudella vakautettu
elon kehällä viimeistelty
Sampo Louhen liennyttääpi
seppä on sulhona sopiva
tytär päättää puolestansa
onko miehestä vierellensä
kumppanina kulkemaan
peittoa lämmittämään
Kademieli kirveleepi
kosijoita torjuttuja
tappiolle taantuneita
harvahammas haiveneita
”Sampo akalta anastetaan
viekkaudella varastetaan
Ei Louhi loitolla pidä
ei vanhasta ole vastusta
Mies joutaa manan majoille
tytär toinen häväistään”
Toimeen tarttuu kurjat kosijat
pimeässä tihun työhön
surmaa miehen
häpäisee tyttären
anastaa kirjokannen kimmeltävän
kantaa kannelle laivahan
Ei ole raivolla rajoja
ei surulla pohjaa
Louhi nostaa meren myrskyt
armottoman ahneet aallot
kuohut korkeat kohottavi
pilvet vihanpuhuvat
salamoita sinkoavat
pauhut hurjat mylvimähän
saderaipat ruoskimahan
”Noinko naisia kohtelette
vanhoja viisaita vähättelette
harmaita hapsia huijaatte
tyttöjä nuoria alistatte
viattomia surmaatte
Ette tunne naisen vihaa
petetyn rajua raivoa
alisesta ammennettu
sysimusta syvä mahti
pelottava petollisille
julma juonittelijoille
häijyjen halventaja”
Nousee Louhi siivillensä
kokon muodossa kohotteli
suunnaton kokko taivaita pimentävä
kalliot katveeseen kadottava
selässänsä Pohjolan väen voima
lentää uhkuville ulapoille
tyyskäisille tyrskyille
Keikkuu laiva lainehilla
kiikkuu kiivaasti aallokossa
Syöksyy kokko väkinensä
alas aaltojen keskelle
kohti purtta purjehtivaa
Alkaa taisto sammosta
kirjokannen kohtalosta
nujakka sammon nurin kaataa
vierähtää vesille mokoma
aaltojen hampaat sammon murskaa
kirjokansi kappaleina
meren syliin sukeltaa
Aallot aarteet kuljettaa
kansoille toivon tuojaksi
viisaille vipuvarreksi
Tappiosta kärsivänä
palaa Louhi Pohjolaan
haavoitettu nöyryytetty
mielen merkitykset menetetty
mieli mustana musertaa
synkkyys sisuksia myrkyttää
kosto kalvaa kovertaa
”Minua ei pahaiset ukot nujerra
kostan vielä kovemman kautta
pahat painan lieroitten päälle
loihen sanat surmaksi
kiroukset korventavat
kaiken elon tuhoavat”
Pohjoisen yöt pitkät ja pimeät
aurinko musta kuu kelmeä
Väistyy pimeys pikkuhiljaa
antaa valolle vapautta
synkät varjot syrjään siirtää
”Katkeruus ja kosto
Onko tässä mitään mieltä
käydä maahan matalamielisten
käydä tielle typerysten
kadota koston kolkkoon kotiin
Vahvempi olen vainolaista
anteeksi annan partasuille piimäviiksille
olot olkoon omiansa
kohtalo kurjia kouraiskoon
katkeruuden koppaan heitän
koston kierrän kiviseen koloon
mieluummin kyyhkynä kujerran
kuin koston kotkana kiidän”
